OLLAKO VAI EIKÖ OLLA (1)

OLLAKO VAI EIKÖ OLLA

Lehden kuolinilmoituksia lukee yli viisikymmentävuotiaat. Voitinpahan tuonkin (ainakin) kerran elämässäni.

Tai tuttaviensa kuolemaa odottavat. Mahdollisesti myös julkkiksia bongaavat.

Kuolleille kyseessä on viimeinen veisu. Vain piintyneimmät vaivautuvat hautausmaille paitsi jouluna. Tai kiintyneimmät. Jouluna hautakynttilän sytytys on puhdistautumisriitti, joka puunaa huonoa omatuntoa samasta syystä kuin joulusiivous tehdään. Pääasia on että kaikki kiiltää ja päänasia.

Jos joku muistaa leikata kuolinilmoituksen talteen, se joka tapauksessa työnnetään laatikkoon, jonne se hautautuu parissa päivässä muiden muka tärkeiden papereiden alle.

Kuolleethan aina lopulta maatuvat. Muistot kaatuvat.

Ei ole mitään syytä teeskennellä. Miksi tarrata kiinni menneeseen kun siitä ei ole mitään hyötyä.

Hyöty selättää kaiken muun ja hyötyä on vain elämästä.

Hyötyä voi olla kuolleestakin elämästä varsinkin jos sen kautta saa varallisuutta tavalla tai toisella. Tai tietysti jos jääneen kohtaloa raiskannut häiriögeneraattori sattui personoitumaan kuolleeseen.

Kuolleen arvon mitta on kuolinilmoitus. Siinä välittyy muille se merkitys, jonka ilmoituksen laatineet menehtyneelle suovat.

Onko ilmoitus iso vai parin kolmen postimerkin kokoinen, se on julistus maailmalle. Se kertoo jättikö kuollut perijöilleen näitä tyydyttävän omaisuuden. Tai se voi vihjata siihen, että omaisilla on kyllä varaa kunnialliseen(ja kalliiseen) ilmoitukseen. Ja että kaipaaviksi itsensä kirjoituttaneet ovat hyviä ihmisiä. He kykenevät tuntemaan ja syvästi suremaan.

Varakkaimmat ja turhamaisimmat, joskus myös aidosti surevat, julkaisevat ilmoituksen sunnuntain lehdessä. Se on pyhin päivistä. Pyhät ihmiset pyhittävät pyhää. Sitä paitsi silloin ilmoitus saa suurimman huomion. Kukapa maanantain lehden kuolinilmoituksia viitsii edes vilkaista. Maanantaisin on muutakin murehdittavaa.

Ne jotka laittavat ilmoituksensa maanantaisivuille tekevät sen aina tarkoituksella. Riitti on pakollinen, jos tuttavapiirissä haluaa julkisivunsa säilyttää.

Kun elävänä olet maksimissaan kuuden maailmanlaajuisen sosiaalisen verkoston askeleen päässä kenestä tahansa maan päällä elävästä ihmisestä, sademetsään kuolleena ja siellä muutaman kuukauden maanneena sinut muista erottavien askelten määrä tietysti nopeasti pienenee. Haudattuna sama tapahtuu meidän aikamittakaavassamme huomattavasti hitaammin. Se, miten fysikaalinen atomien leviäminen yhdistyy kehittyviin sosiaalisiin verkostoihin, on tietysti oma lukunsa.
Mutta kuolleena olet korkeintaan pari kertaa vuodessa, muutaman minuutin ajan parin kolmen ihmisen mielessä häivähtävä varjo.

Ja sekin kestää vain muutaman vuoden.

Enemmän ihminen taitaa kaivata kesämökkiään, josta on tahtomattaan joutunut luopumaan.

Tietysti kuolemattomuuden varmin tae on nykyään www.

Siellä kuollutkin lienee noin yhdeksäntoista www-askeleen, klikkauksen päässä jostakin satunnaisesta elävästä. Ihmisestä.

Kuolleen ihmisyyskö?