EDWARD HOPPER (1882-1967)
Hopperin taulu Nighthawks,1942 (The Arts Institute of Chigago). Tuossa kaupungissa on miljoona tarinaa, tämä on yksi niistä ja ne kaikki ovat tässä.
Edward Hopperin maalaus House by the Railroad, 1925 The Museum of Modern Artissa New Yourkissa on Norman Batesin talo. Hitchcockin on täytynyt nähdä maalaus.
Ellei niin eräiden visioiden universaalisuus uinuu niin pinnan alla että "neurastisuuteen asti herkät
sielut" pystyvät tunnistamaan samat hahmot mielessään ja visualisoimaan ne.
Hopperin talo on kuvattu ennen kuin oli Batesin motellin "kulta-aika" ja siis viimeinen hengenveto tapahtui.
Hopperin maalauksessa talo on jo synkälle tuntuva mutta silti kutsuu luokseen. Muitakin kuin kuolleita sieluja.
Ehkä tällaisen kuvan maalaaja oli ulkomaailmalle kuollut sielu, mutta työt ovat luotauksia siihen oudon aitouden ja hiljaisen hetken kaipuuseen, jonka äärelle niin harvoin tulee pysähdyttyä.
Näitä maisemia näkee auton ikkunasta joka päivä ja jatkuvasti, Niitä ei näe. Kuitenkin niiden imaginäärinen kuva jää ajatuksiin ja ne aikaansaavat tunteen. Niiden vilistäessä auton ikkunoissa on kuin olisi oikealla matkalla ei minnekään, koska ne ovat jonkun päätepisteitä ja jonkun tukikohtia. Niiden yllä leijuu hyvin paljon maailman henkeä.
Enemmän kuin Fifth Avenuella - ei kai kukaan tosissaan usko, että tiedän mistä edes puhun, kun en ole siellä käynyt.
Auto- tai junamatkan maisemiin kasvaneisiin taloihin tiivistyy olennaisemmin kaikki siitä millainen meidänkin elämämme on.
Se että elämä aina olisi kaukokuvassa komediaa ei täsmälleen ole niin.
Hopperin maisemissa elämä näyttäyttyy tragikoomisena ja mittakaavaa meidän omaa elämäämme, toiveitamme, kohtaloitamme, todellisuuttamme yhteen näkymään. Vaikkapa kuvaan. Koomisuus on pyrkimystemme konkretisoitumissa, niiden arkipäiväisyydessä. Ja traagisuus siinä että talot ovat tyhjiä, komeiksi ja kutsuviksi rakennettuja, mutta hengittävät vain sisäänpäin.
Siinäkö kaikki. Onhan se jotain mutta kun seutu on tyhjä. Rautatie sordiinosävyisenä tuo pilkahduksen jostain esiin. Maisema ei välttämättä ole matkan pää vaikka siltä näyttääkin. Maisema ei ole unelmien kelpoisuusmaisema, vaikkei siinä ole mitään selvästi osoitettavaa vikaa tai kauneutta sotkevaa yksityiskohtaa.
Rautatiellä matka jatkuu aina uudestaan ja uudestaan ja edelleen. Matka on se jankattu itseisarvo, joka on ainoa elävyyteen löydetty luonnonvakio. Matka on sinänsä päämäärä.
Kun katselee maalausta Early Sunday Morning,1930 (Whitney Museum of American Art, New York) on vaikea aistia muuta kuin sitä sunnuntaiaamun paljastavaa ahdistusta, joka on jokaisella aikaisella kadulla, kun kaikki luulevat että vapaapäivä on oodi vapaudelle ja hetken unohdukselle arjesta.
Milloin sunnuntaiaamu voi olla muuta kuin Hopperin näyttämä? Onnellisia ne jotka ...
"Tänään taivas on raskas kuin tieto ettei koskaan pääse satamaan
Ohut sade on tyhjä ... hetki tietää menneensä ohi" . Fernando Pessoa oli tietysti omien heteronyymiensa tyhjiin kalvama ja rikki raastettu runoilija. Hänen kirjoituksistaan Järjetön hetki kuvaa tahollaan sitä tuskan taiteilijan tai sivullisen "sateessa liikuvan harmaan hahmon" oloa, jonka yhteydessä mainitessani kvartaalitalouden ja yhteiskuntapolitiikan ilmiasun, tunnen raiskaavani niin raa'asti elämän todellisuuden olemusta, että tekosyyksi on keksittävä jotain.
"Ainoa ero hullun ja minun välillä on se että minä en ole hullu" .Toinen inhimillisten näkyjen toteuttaja ja niiden perässä juoksija. Dali.
Näemme samamanlaisia näkyjä, samat maisemat ja horisontit piirtyvät aivoihimme samanhahmoisina. Mutta siinä missä toinen näkee vihreä verson kasvavan asfaltin raosta seinän vierässä, joku toinen Darwinismin triumphin ja olemassaolon vinkin.
